Anselista oikealle

Ihan kuin oikea ihminen

Tuli tässä yhtenä päivänä Aksua seuratessa mieleen että 'ihan kuin oikea ihminen'. Niin, enää ei ajattele häntä pikkuvauvana eikä ihan pikkulapsena, vaan ihmisenä.

Aluksi kun hän oli ihan pieni, ei ollut kovin vaikeaa ajatella että hän on pieni ihmiskone, viritetty saamaan tietyillä ärsykkeillä meistä esiin jotain mitä hän jollain hetkellä tarvitsee. Pikkuhiljaa on sitten kertynyt ja kehittynyt erinäisiä ominaisuuksia jotka ovat puskeneet tällaisen suoran ärsyke-vastike -mallisen ajattelun käytöstä. Nyt hänet kokee ihan ihmisenä.

Toki lapsessa on edelleen ja tulee pitkälle olemaan paljon asioita joilla evoluutio on varmistanut selviytymisen -- söpöily, huomion kerjääminen ja luottaminen. Mutta pelissä mukana on myös 'epädeterministisiä' asioita joita on hankala pistää tuollaisen yksinkertaisen mallin piikkiin. Kiukkuiluja ja suoranaista oman edun vastaista toimintaa, tyypillistä ihmistelyä.

Muistaakseni ensimmäisiä kertoja 'tuokin on ihminen' -ajatuksia tuli suunnilleen samaan aikaan kun Aksu rupesi muistamaan sellaisia asioita joita minäkin pystyin huomaamaan. Varmaan Tanja oli nähnyt jotain muistin oireita jo paljon aikaisemmin. Nyt on jo niin paljon kaikkea pysyvämpään muistiin liittyviä asioita että ne ovat melkeinpä rutiinia. Silti sitä ihmettelee mitä kaikkea hän pystyy jo muistamaan.

Jos joku sosiaalijunttatäti tätä lukee niin tulkoot nyt todetuksi että mikään tässä ei nyt ole varsinaisesti ole muuttumassa, eikä Aksua minään esineenä olla kohdeltu.

Aksu nörtteilee

Aksu on jo nyt pikkunörtti. Tai no. Ainakin se räplää tietokonetta ihan täysillä. Hurinakoneessa se on ollut kiinni siitä asti kuin on osannut jaloillaan pysyä. Alunperin kaikkein kivointa oli painaa virtanappulaa kun siinä on se hassu valokin. Melkein heti sen jälkeen mielihalut kehittyivät näppiksen hakkaamisen puolelle ja sitä kautta äiskän Operan sekoittamiseen (kiitos norjalaisten hengenveljien innon tehdä kaikki toimivaksi näppikseltä).

Viikko sitten ehdotin Tanjalle että annettaisiin Aksulle yksi vanha 'projekti-PC':ni, IBM:n raahattava PS/2 (ylläolevassa kuvassa). Kun kone pistettiin pystyyn, tietenkin äiskän viihdepisteen viereen, pikkumies innostui kovasti, ymmärsi selkeästi että tuo hökötys tulee hänelle.

Innostuipa vaan liian kovasti. Keskipäivään mennessä naama oli ihan punainen eikä kaveria saanut kovin helpolla nukkumaan päikkäreitä. Selkeästi turhan innostava tapahtuma (etenkään kun yhteiselo koneen kanssa ei oikein toiminut muutenkaan, se kun ei käynnisty heti vaan tykkää pahaa jos sen virtanappulaa vaan kliksuttelee edestakaisin).

Viimeisimpiä kehityksiä on sitten se että nyt Naksu pääsee istumaan äiskän koneen ääreen, äiskän tuolille, kliksuttelemaan hiirellä ja painelemaan näppäimiä. Kone vaan on silloin näytönsäästäjätilassa, joten pahempia vahinkoja ei satu. Paitsi silloin kun on kädessä lyijykynä ja monitoriin pitäisi saada jotain jälkeä aikaiseksi.

Oma pahin huoli on ehkä se että kun nyt joutuu hus-hus:uttamaan sitä niin paljon koneen äärestä niin ehkä se sitten joskus uppoaa ja pienestä miehestä tulee vielä humanisti. Teekkareiden lapselle kova kohtalo. Ei sillä etteikö sillä olisi mun sukuhaaran puolelta muutenkin predispositiota olla musta lammas.

Hän tuli ja ...

Asunnoilla joissa asuu tai oleskelee pieniä miehiä/naisia on hämmästyttävän paljon yhteistä tulvan alle jääneiden talojen kanssa.

Kummassakin todennäköisesti näet häthätää tietyn korkeuden ylle siirrettyjä tavaroita, pinoja mitä erinäisimpiä esineitä joiden ei aluksi uskoisikaan pysyvän päällekkäin.

Tietyn korkeuden alle mennessä näet tavaroita jotka on helpointa jakaa kahteen luokkaan, vedenkestäviin ja tunnistamattomiksi mällätyihin.

Lapsi, kuin tulva, opettaa esineiden arvon ja tarpeellisuuden. Vain kaikkein tärkeimmät säilyvät kuivina, tai edes toimintakuntoisina.

Yksivuotias

Aksu täytti perjantaina 1v. Tapahtumaa kävi juhlimassa melkein koko lähisuku, varmaan suurin ihmismäärä mitä meillä on koskaan käynyt. Tanju huolehti ('naisten tapaan') asioista aivan liikaa, mutta varmaan sen takia kaikki menikin niin hyvin.

Ensimmäiseksi synttäriksi tuli varmaan yllättävänkin paljon lapsen mieleen olevia lahjoja, palloja, kolmipyörä, kirjoja, palapeli. (Isomummolta tuli toki pari villasukkia). Tässä vaiheessa kun vielä 'pääsisi' antamaan pehmeitä lahjoja ilman suurempaa valitusta.

Juhlapäivästä huolimatta pikkumies pääsi syömään vain tavallista naposteluruokaansa, maissinaksuja ja riisikakkua. Jälkimmäisen päälle sai tosin poikkeuksellisesti paljon mielipilttiä jolla kerrankin pystyi sotkemaan kaiken mahdollisen ilman tiukkapiposia estelyjä.

Vuodessa on kehitystä tapahtunut todella paljon ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, päivittäin tulee ylläreitä siitä mitä hän yhtäkkiä jo osaakin. Askeleet voivat näyttää pieniltä, mutta lähimuistissa on vielä se aika kun toiminnallisuutta ei ollut kuin selällään makoilu ja vieno hymy.

Ekan kerran pois

Parin tunnin kuluttua jätämme Aksun ensimmäisen kerran ilman jompaakumpaa meistä. Tanjun äiti vahtii häntä sillä välin kun me käymme uimassa paikallisessa kylpylässä. Eroa ei ole kuin pari tuntia, mutta Tanjua silti jännittää.

Eihän se ole niin että olisime olleet koko ajan siinä kaverin vieressä, minä olen ollut poissa välillä pitkiäkin aikoja, Tanju taasen korkeintaan pari tuntia ravintotaloudellisista syistä.

Nyt jännittää minuakin.

Desist, earthling

Lapsen huuto tuntuu aiheuttavan stressiä lähellä olevaa reaktiota. Koko ruumis ikäänkuin herkistyy aistimuksille, korvat rupeavat soimaan ja kuumottaa. Jotain on tehtävä ja pian - huutavat aivot. Paikallaan pysyminen tulee hyvin hankalaksi, keskittyminen on mahdotonta. Pienellä lapsella on vanhempiinsa huutava ylivoima.

Voin vain kuvitella millainen tilanne on sitten kun pikku kullannuppu on siinä henkisessä kunnossa että hänestä irtoaa jopa 'järjellisiä' sanoja. Millaisia reaktioita herättääkään se että hiekkalaatikkoleikit eivät suju niin kuin rakas pikku erudiitti selkeästi ansaitsisi.

Kyse on enimmäkseen siitä että henkinen kontrollini on maaliskuun lopusta asti voinut erittäin huonosti. Suutun helposti ja olen muutenkin itsekin kuin pieni lapsi. Veikkaus N°1 lienee mustasukkaisuus, niin paljon kuin sitä välttelenkin. Mikäpä siihen nyt sitten auttaisi.

Pienen miehen iso asia

Viime viikonloppuna pidimme Pikkuisen nimiäiset. Kaveri sai hyvän nimen, taisivat sukulaisetkin olla ihan tyytyväisiä siihen. Mutta kai ne on sitten tyytyväisiä ihan vaan siihenkin että ei tullut Borista tai Sergeitä.

Juhlatkin menivät oikein mukavasti. Sukulaisia siunaantui kaikista haaroista 'tarpeeksi', joskin yhdet iso-isovanhemmat eivät päässeet paikalle. Kuitenkin Tanjan äidin puolelta saatiin neljä sukupolvea samaan kuvaan. Oikeastaan olisi vielä viidennenkin sukupolven edustajia, mutta eivät olleet niin hyvässä kunnossa että olisivat päässeet kanssamme juhlistamaan nimenantoa. Pitääpä käydä sielläkin päin.

Suurin osa sukulaisista oli Tanjan puolelta, minulla on sukua täällä vain äiti. Hän olikin sitten oikein haltioitunut Pikkumiehestä.

Paremmin opittua

Pikkuinen (nimi on jo keksitty, mutta sitäpä ei vielä paljasteta) on lyhyen läsnäolonsa aikana opettanut minulle ainakin yhden asian paremman toteutuksen. Käsien pesun.

Olen tähän mennessä suhtautunut siihen vähän sillä mentaliteetilla että kunhan se lika ei kovasti näy, niin asialla ei niin hirveästä väliä (pl. tilanteet missä likaa saattaa joutua arkoihin paikkoihin), koska ilman likaa ei sitä vastustuskykyä edes saa. Pikkuisen kotiintulo on sen sijaan aiheuttanut sellaisen todellisen elämän vinoutuman että meidän koko kämppä, ihan kaikki esineet tuoksuvat.. noh.. sen ulosteille. Siis ns. tyypillistä 'vauvatuoksua'.

Ennen kuin kukkahattutädit älähtävät, niin vakuutan että pidämme Pikkuisen hyvinkin puhtaana. Sille ei vaan voi mitään että pieniä roiskeita öhh.. 'stuffia' vaan jää kaikkialle ja siis tuoksahtaa.

Nyt siis kun kaikki tuoksahtaa sille yhdelle ja samalle, on ollut hyvin lohduttavaa kun omat kädet ovat tuoksuneet Dovelle. Pieni jäänne Entisestä Elämästä(tm).