Hiekkalaatikkofilosofiaa

Voit käyttää tuntikausia hienojen linnojen, teiden ja tornien rakenteluun, mutta yksi kädenhuitaisu riittää tekemään niistä taas pelkkää hiekkaa.

Totta puhuakseni viihdyn hiekkalaatikolla erinomaisen hyvin. On ihanaa työntää paljaat kädet kuuman ja kuivan pintahiekan läpi syvemmälle, kasata viileän kosteista hiekanmuruista kukkula ja piirtää siihen sormella kuvio. Miksi en ole tehnyt tätä vuosiin? Missä vaiheessa rupesin ajattelemaan, että hiekka on jotenkin likaista?

Minulla on myös hieno missio kesäksi. Puhdistan hiekkalaatikostamme kaikenlaisen ylimääräisen (korret, pikkukivet jne.) pienellä punaisella sihdillä. "Sih, sih, sih" sanovat pikkukivet, kun niitä sihtaa, se kuulostaa aika jännittävältä. Naurakaa pois, Pasikin sanoo, että olen selkeästi valinnut väärän alan ja minun pitäisi lähteä arkeologiksi, kun kerran olen näin innoissani hiekanjyvistä.

Lopuksi ohje oikeaoppisen hiekkakakun tekoon (siltä varalta, että olette unohtaneet tämän jalon taidon):
Kaiva lapiolla kosteaa hiekkaa pintaa syvemmältä ja lapioi sitä muottiin. Taputtele hiekka kunnolla muottiin ja tasoita pinta. Käännä muotti nopealla kädenliikkeellä haluamaasi paikkaan ja koputtele sitä lapiolla, jotta hiekka irtoaa muotista hieman. Nosta muotti varovaisesti pois ja ihastele aikaansaannostasi (ehkä kahden sekunnin ajan, mikäli seurassasi on pieni mies, jonka mielestä hiekkakakkuun kuuluu läntätä kädet ja kenties vielä maistaakin tuota naminamikakkua.)

klo: 21:13 | pysyvä osoite

Tylsää, mutta totta: comeback

Olisi kenties jo aika herätä kesäunilta ja saada ajatustoimintaa paremmin käyntiin. Tanju myöntää auliisti hukkuneensa pienenpieneen vauvamaailmaan, tapittaviin sinisilmiin, jokeltelevaan suuhun ja pehmoisiin kätösiin -miten ne voivatkin olla niin suloisia? Kolme kuukautta Tanju on äidin kärsivällisyydellä hoivannut pienokaista, vaihtanut kestovaippoja, hyssytellyt välillä kurkku suorana huutavaa pikkuherraa ja tarjonnut maitoa nälkään. Eikä hän vaihtaisi päivääkään pois, mutta nyt, oi nyt voisi olla hyvä aika palata ihmisten ilmoille.

Ennenkuin kiirehdin eteenpäin taidan kertoa, mitä minulle on jäänyt mieleen näistä kuukausista. Ensinnäkin raskausajan viimeinen kuukausi oli minulle hienoa aikaa; kerrankin sain olla aivan rauhassa, venytellä, joogailla, kierrellä museoita ja "sivistää" itseäni. Ei kiirettä minnekään. Olin kuvitellut loppuraskauden todella rasittavaksi ajanjaksoksi, mutta sitä se ei ollut, mikä kenties johtui juuri siitä venyttelystä. Myös synnytys oli iloinen yllätys kaikkien kauhukertomusten jälkeen: pelkäisivätköhän naiset sitä paljon vähemmän, jos heille kerrottaisiin pikemminkin heidän omista voimavaroistaan ja uskosta omaan ruumiiseen kuin kivuista ja säryistä ja epiduraalista?

Ja niin tuli Akseli meidän perheeseen, eikä mikään ole sen jälkeen ollut aivan kuten ennen. Yhtäkkiä tunnen vaippamerkit ja niiden käyttöominaisuudet paremmin kuin viikon uutisotsikot. Tiedän, mistä löytyvät kaupungin parhaat lastenhoitohuoneet ja käsilihakseni eivät ole ikinä olleet näin hyvässä kunnossa. En ole nukkunut kokonaista yötä putkeen enää kuukausiin, mutta hassua kyllä, tunnen oloni silti ihan hyväksi.

Ihmisiä on käynyt kylässä jonkin verran, ja kavereita onkin mukava tavata, vaikka monet tuntuvat jännittävän tätä meidän uutta perheenjäsentä. Tai tuliaisia. Ihan vaan vinkkinä, jos joku teistä lukijoista käy tervehtimässä juuri syntynyttä vauvaa ja perhettä, parhaat tuliaiset ovat hyvin yksinkertaisia: syötävää (jotta äidin ei tarvitse hermoilla kestityksestä), käytännöllisiä vaatteita (body/potkuhousut, pesu 60 asteessa ja kokoa 56-60 cm) tai vaikka kukkasia. Tämä siis ensimmäisen kuukauden vierailuille, eikä sitä ole tarkoitus ottaa yleismaallisena totuutena, jokainen perhehän on erilainen.

Näin lopuksi: Tanju sanoo hyvästit Pinserin blogilistalle, sillä kirjoittelusta on tullut kovin satunnaista, kuten olette ehkä huomanneetkin. Te jotka ette ole kuulleet Pinseristä, pieni mainos: sieltä voitte sitten etsiä parempaa luettavaa, kun Tanju ei muista höpistä tarpeeksi usein. ;)

klo: 18:27 | pysyvä osoite

Vauva + Kuume = ?

Pikkuinen nukkuu tuossa vieressäni sitterissä. Edellisistä kirjoituksista saa kenties sen käsityksen, että täällä asustaa hyvin tempperamenttinen pieni mies, mutta todellisuudessa hän kyllä nukkuu aika paljon. Eikä sitä huutoakaan tule yli kestorajojen, paitsi silloin kun on sattumoisin puolitoista päivää 39.7 asteen kuumeessa ja Pikkuinen valitsee juuri sen päivän kasvupyrähdykseensä...

Neljä ja puoli tuntia myöhemmin: Kirjoittaminen on siitä mukavaa puuhaa, että sen voi aina keskeyttää ja jatkaa vaikka tuntien päästä. Eikä kukaan huomaa mitään. Toista se on keskustella kasvotusten tai puhelimessa; ravaat sinne sun tänne ja unohdat jokaisen lauseen puolitiehen. Tämä on sitä kuuluisaa äitien hajamielisyyttä.

Noh, mainitsin kuumeesta ihan sen takia, että ystäväpiirissä vallitsee jonkinlainen vauvakuume. Tiedoksi teille ystäväiseni: vauva plus kuume tarkoittaa sitä, että et voi kaivautua sänkyyn nukkumaan ja hörppimään jotain hyvää juomaa, vaan joudut huolehtimaan vauvasta aivan kuten muinakin päivinä. Vielä todennäköisempää on, että kyseisenä kuumepäivänä poikaystävälläsi on pari pakollista menoa ja harjoitustöiden dedistä, vauva itse päättää syödä tunnin välein ja huutaa väliajat -ja ulkona tietenkin sataa, vaikka sillähän ei siinä tilanteessa ole sinulle mitään väliä. Poikaystäväsi vie vauvan kuitenkin ritarillisesti ulos kävelylle, joten saat ehkä nukuttua puolen tunnin torkut taivaallisessa hiljaisuudessa. Eli jäitä hattuun, jos kuvittelette, että vauvanhoito on niin ihanaa. :)

Tuntia myöhemmin: On se myös ihanaa, ei pelotella liikaa. "Koliikki"/ilmavaivat loppuivat meillä lyhyeen, liekö siihen auttanut tuo hieronta ja oman ruokavalion tarkistus, tai sitten se oli vain ohimenevää. Yötkin olemme nukkuneet varsin hyvin. Hienointa on kuitenkin seurata, miten nopeasti pieni ihminen kasvaa. Ah, se ensimmäinen hymy. :)

Nyt on kulunut palttiarallaa kuusi tuntia siitä, kun aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä. Eiköhän tämä riittäne tältä erää.

klo: 16:32 | pysyvä osoite

Pikku enkelit

"Lyönpä vaikka vetoa, että hän on oikea pikku enkeli." Tämän kommentin sain kuulla eräältä chileläiseltä tuttavaltani, eikä se ole ollut ainoa laatuaan. "Onko hän kiltti?" "Nukkuuko hän hyvin, itkeekö paljon?"

Miksi ihmeessä lasten pitäisi olla kilttejä pikku enkeleitä? En käsitä. Sehän on sama kuin heidät olisi aivopesty olemaan ajattelematta ja tuntematta ja toimimaan kuin robotit: äiti nostaa hieman kulmakarvojaan ja lapsi hiljenee heti (tai kenties hän ei koskaan edes uskaltaisi aloittaa itkua). Tai ehkä enkeliyteen kuuluu suloinen hymyily kaikille, myös vieraille; "voi onpa hän suloinen lapsi!"

Onneksi ei tullut enkeliä meidän perheeseen, vaan topakka pieni mies, joka osaa olla oma itsensä. Kyllähän sitä raskausaikana haaveilee kaikenlaista lapsesta, mutta tärkeämpää on kuitenkin alkaa tutustumaan siihen oikeaan ihmiseen, eikä muuttaa lasta haavekuvien näköiseksi. Vielä kun yhteiskunnassakin alettaisiin arvostaa ihmisiä sellaisina kuin he ovat, eikä kasvattaa kaikkia tiettyyn muottiin, niin jopa tulisi tästäkin maailmasta mielenkiintoinen paikka elää. "Juu, hän osaa jo rääkyä tosi hyvin, me olemme oikein ylpeitä hänestä."

...'Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt minne vain'.
Päteeköhän sama poikiin? ;)

klo: 22:03 | pysyvä osoite

Virvon varvon tuoreeks terveeks eli koliikin hoito

Mistähän johtuu, että virpojat käyvät vain silloin, kun heihin ei ole varautunut? Viime vuonna muutettuamme tänne olimme autuaasti unohtaneet koko virpomistouhun, eihän opiskelija-asuntoloissa yleensä käy ketään, mutta täällä ovellemme ilmaantui jos jonkinnäköistä noita-akkaa (ja ukkoa ;)). Siinä sitten kaiveltiin karkkeja jostain kätköistä. Tänä vuonna olin viisaampi ja ostin oikein ison pussin karkkeja -ja vain kaksi tyttöä ilmaantui ovelle. Höh. No, Pasi tykkää karkeista.

Lasten saamisessa on semmoinen hassu juttu, että teistä tulee todellakin lapsiperhe. Voit kuvitella alunperin ihan mitä tahansa ruusuista pienestä perheenjäsenestä, mutta totuus on, että pian koko kämppä tuoksuu vauvalta ja maidolta ja kakalta, ja te vanhemmat näytätte aivan räjähtäneiltä. Ja sukulaiset sekä tuttavat alkavat kantaa mitä kummallisempia vempaimia lapselle. Ehkä en itse halua vielä lisämuistutuksia siitä, että olemme lapsiperhe nykyään, sillä minua nuo soivat pimpelipom-härvelit vain hermostuttavat. Lapsena minulla toki oli aivan samanlaisia soittopelejä, itse asiassa tykkäsin kovasti semmoisesta pellestä, jonka nenää vääntämällä kuului musiikkia. Mitähän vanhempani ajattelivat siitä? No, ehkä vanhemmilta ei kysytä.

Pikkuisella taitaa olla koliikkia, tai ainakin jonkinlaisia masukipuja. Onneksi huutoa ei kestä kuin "vain" tunnin verran illalla. Onhan se väsyttävää, kun muukin vauvanhoito tuntuu vievän hurjasti aikaa. Eipä sitä aiemmin osannut kuvitella, että vaipanvaihtoon voisi tosiaan kulua yli tunti, kun höpisee pikkuiselle ja leikkii hänen varpaillaan jne...

Noh, ajattelimme kokeilla, josko hieronta auttaisi koliikkiin, joten parasta tästä lähteä löträämään öljyä pikkuisen masuun. Kutsuhuutokin kuuluu jo... :)

klo: 18:18 | pysyvä osoite

Kotona!

Tanju on täällä taas. Pitkän tauon jälkeen. Ja kyllä, nyt on mukana kuvioissa myös pieni mies, joka jaksaa hämmästyttää ja kummastuttaa tuoreita vanhempiaan. :)

Minun piti kirjoittaa tänne jo heti palattuani kotiin, sillä silloin todellakin lähes hypin riemusta; "Kotona vihdoin!" Viisi päivää sairaalassa vaaleanpunaisissa aamutakeissa laahustavien äitien ja huutavien vauvojen seurassa teki tehtävänsä: koti oli tosiaankin maailman paras paikka. Niin moni asia on muuttunut lyhyessä ajassa, että omaa ankkuripaikkaa arvostaa ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Ja tänne kotiimme toimme myös Pikkuisen. Hän katselee ympärilleen ihmettelevin silmin ja koettaa maistaa ilmapiiriä kielellään. Voisin tuijottaa häntä tuntikausia, hänen hassuja ilmeitään ja hallitsemattomia liikkeitään. Minua viedään ja lujaa. Ja hyvä niin. :)

klo: 22:01 | pysyvä osoite

Mur, sanoi äitikarhu

Anteeksi ystäväiseni, että olen jättänyt teidät pimentoon. Anteeksi, että en ole ehkä jaksanut kuunnella jokapäiväisiä kertomuksianne. Tai vastailla maileihinne. Myönnän, että en oikeastaan edes ajattele teitä kovinkaan paljon, vaikka monet teistä ovat hyvin tärkeitä minulle.

Mitä minä vastaisin, kun kysyt "Mitä kuuluu?"
-"Ihan hyvää" on latteuksien latteus. En voi mitenkään kertoa sinulle parilla sanalla, miltä se tuntuu, että meille syntyy lapsi parin kolmen viikon sisään. Jos et ole ollut minuun yhteydessä pitkään aikaan et ehkä tajua edes sitä, että Pikkuinen on jo osa elämäämme, vaikka hän asusteleekin vielä masussani. Hän on ollut siellä jo yhdeksän kuukautta, vaikka sinulle hän tulee konkreettiseksi ehkä vasta synnyttyään, jos sittenkään. Minulle hän on jo nyt tärkeämpi kuin uskallan myöntääkään.

Haluan vetäytyä omaan lämpöiseen pesäkolooni valmistautumaan, jättää muun maailman taakseni, murahtaa jos tulet häiritsemään minua. Ei, en voi sopia tapaavani sinut viikon päästä tiettyyn kellonaikaan; minun elämäni ei ole enää kiinni kellosta. Pikkuinen päättää, milloin hän haluaa syntyä ja minä voin vain kuunnella häntä. Ei, en myöskään halua vaikuttaa yhteiskunnallisesti tai parantaa opiskelijoiden asemaa tai keskustella henkeviä uskonnosta. Etkö ymmärrä, että tällä hetkellä elämässäni on vain lähestyvä mullistus ja kaikki muu on toisarvoista?

Toivottavasti et luule tämän kestävän loputtomiin, sillä ei se kestä. Jonain päivänä taas kömmin ulos pesäkolostani ja tulen hymyillen koputtamaan ovellesi. Minulla on ehkä pieni karhunpoikanen mukanani ja moni muukin asia on saattanut muuttua, mutta haluaisin silti olla ystäväsi. Siihen asti, yritä ymmärtää...

klo: 05:11 | pysyvä osoite

Harhoja

Mahani on kasvanut jo varsin kolossaalisiin mittoihin. Jos näen jollain toisella samankokoisen masun, ajattelen, että mahtaa elämä olla vaikeata noin ison mahan kanssa. Nyt on kuitenkin tapahtunut jonkinlainen optinen näköharha oman mahani kanssa, sillä se ei tunnu ollenkaan niin isolta, miltä peilistä näyttää. Itse asiassa en huomaa sen olemassaoloa suurimman osan ajasta.

Myös oma itse on jonkinasteisten harhojen vallassa. Noh, mitä siitä, että kävely on hidastunut ja yöllä vetää suonta pohkeessa ja jalat turpoavat tuntemattomiksi pölkyiksi istumisesta, tai että lantion luut ovat sellaisten kasvukipujen (löystymiskipujen) kourissa, ettei ruokakassien kantaminen onnistu ilman hampaiden kiristelyä, ihan sama vanha Tanjahan tässä! Ja jos joku kysyy vointia, vastaan hymyillen "Erinomaisesti, kiitos kysymästä. Raskaus on mennyt ihan uskomattoman hyvin, olo on mahtava." Ja tarkoitan sitä.

Suurin harha lienee kuitenkin se, että elämä jatkuu jotakuinkin normaalina vielä pienokaisen synnyttyä. Olen mielestäni varsin realisti elämän suhteen ja tiedän vauvan muuttavan kaiken, mutta silti sitä ei pysty kuvittelemaan näin etukäteen. Kalenterissakin on vain iso kysymysmerkki maaliskuusta eteenpäin. Näen itseni syömässä aamuisin puuroa niinkuin tähänkin asti ja käymässä ulkona kävelyllä aina silloin tällöin. Sitä haluaa takertua edes johonkin tuttuun arkirutiiniin suuren tuntemattoman edessä.

Ja on tuleva äitiys tuonut mukanaan monia hyviä asioita, jo nyt. Kuten Pasi jo omassa blogissaan selitti, teimme eräänä päivänä muikkuja ruuaksi, aina kalojen perkaamisesta lähtien. Taustatietona kerrottakoon, että meidän oppilaiden piti joskus yläasteen kotitalouden tunneilla perata kaksi silakkaa, mutta lahjoin ystäväni tekemään sen vedoten "huonoon oloon". No, olihan tuo perkaaminen yököttävää puuhaa, ei sitä ilokseen katko kalojen päitä ja yritä kiskoa suolia ulos, mutta jostain syystä olen aika ylpeä siitä, että päästin irti tuollaisesta teiniasenteesta ja onnistuimme Pasin kanssa saamaan aikaan hienon aterian. :) Ruokakokeilujen lisäksi olemme lähteneet Pasin kanssa enemmän ulos, museoihin, elokuviin ja syömään, mikä on ollut oikein hauskaa ja sivistävää. ;) Tausta-ajatuksena on epäilemättä ollut "nyt kun vielä voimme lähteä kahdestaan ilman ennakkosuunnitelmia".

Onkohan totta vai harhaa, että tämä on elämäni parasta aikaa?

klo: 13:30 | pysyvä osoite

Lapsiperheen linkit

Ajattelin laittaa tänne tänään hieman triviaa raskaudesta ja joitain linkkejä, jotka olen odotuksen myötä löytänyt, jos niistä olisi vaikka hyötyä jollekulle.

Painonnousu. Paino ei todellakaan nouse vain sitä paria kiloa, mitä vauva syntyessään painaa, mutta lisäkilot eivät ole pelkkää läskiäkään; verimäärä lisääntyy, rinnat ja kohtu kasvavat, lapsivettäkin on reilusti. Täältä löytyy kaavio painonnoususta.

Synnytys. Eikä synnytyskään ole ihan sitä, mitä Kauniissa ja Rohkeissa näytetään (nainen makaa selällään, huohottelee ja välillä hieman inahtaa kovempaa)... Paras synnytysasento on pystyasento (esim. kyykyssä) ja normaalin synnytyksen aikana tulisi mahdollisuuksien mukaan liikkua. Omakohtaista kokemusta asiasta minulla ei vielä ole, joten en sano tätä mitenkään kokemuksen syvällä rintaäänellä. Sitäpaitsi jokainen synnytyshän on erilainen. Jotakuinkin tällainen on normaalin synnytyksen kulku.

Kestovaipat. Kertakäyttövaippojen kasaaminen kaatopaikalle ei ole tuntunut oikealta ratkaisulta, joten lähdin etsimään netistä lisää tietoa kestovaipoista -ja sitähän löytyi. Alkukankeuden jälkeen vaikeat termitkin (kuorivaippa, all-in-one-vaippa, sisäimu, vaippahousut) alkoivat jäsentyä mielessä. Kestovaipat ovat todellakin muuttuneet entisaikojen harsovaippa-muovikuori-yhdistelmistä. Vaihtoehtoja on ekologisista luomu-kestovaipoista lähtien aina helppokäyttöisiin "kaikki mukana - ei taittelua"-vaippoihin. Itse päädyin noihin "helppokäyttöisiin", ihan jo senkin takia, että saisin Pasin mukaan vaipanvaihtoon. ;) Postitse eilen saapuneet vaipat (nimeltään Fuzzi Bunz) vaikuttavat lupausten mukaisesti todella erinomaisilta, tosin käytössä emme niitä ole vielä päässeet testaamaan... Fuzzi Bunzeja myyvät netissä Pehmopeput ja Paita ja Peppu.

Kantoliinat. Sen verran tykkään luonnossa liikkua, että ensi kesänä olisi kiva päästä muuallekin kuin asfaltoiduille teille vaunujen kanssa. Opiskelijabudjetilla en taas uskalla ainakaan heti ensimmäiseksi liinakseni ostaa kallista valmista kantoliinaa, joten päätin kokeilla itsetehtyä harsoliinaa (jonka voi tarpeen vaatiessa pilkkoa vaippaharsoiksi). Lisää tietoa kantoliinoista löytyy Kantoliinakanavalta.

Kierrätys. Krääsää epäilemättä kertyy tässä vuosien mittaan, mutta sitä voi ainakin yrittää kierrättää. Hyviä vauvanvaatteita ovat kirpputorit pullollaan ja itseasiassa löysimme hienot yhdistelmävaunutkin käytettynä. Lastenhankinta ei todellakaan ole niin taloudellinen kysymys kuin jotkut antavat ymmärtää (tai ainakaan se ei ole meille). Netissä lapsiperheille suunnattuja myynti- ja ostoilmoituksia löytyy ainakin Vauva-lehden kirpputorilta.

Ja vielä viimeisenä: Keskustelu. Ei ole niin tyhmää kysymystä, ettetkö voisi kysyä sitä Suomi24.fi:n keskustelupalstoilla, tosin vastaukset voivat ylittää jopa kysymysten typeryyden... Joten turhan tosissaan näitä palstoja ei kannata lukea. Mutta kuten sanottua, odottavan aika on pitkä, joten siinähän se menee lueskellessa muiden kommentteja. :)

klo: 22:15 | pysyvä osoite

Keijujen tanssi kuusten lomassa

Siellä ne tanssivat tänään, auringonsäteiden loisteessa, siivet hehkuen, pienen pienet keijukaiset. Tuijotin näkyä lumoutuneena. Hangetkin kimaltelivat kuin timantit. Portti satujen maahan on avautumassa. :)

Mikä on tärkeää elämässä? Sen verran on vaikea kysymys, että en osaa itsekään vastata siihen tyhjentävästi. Joskus leikittelen ajatuksella, mitä vastaisin elämäni viimeisenä päivänä tuohon samaiseen kysymykseen. Niin klisheeltä kuin se kuulostaakin, luulen, että tärkeintä ovat toiset ihmiset, rakkaus ja kunnioitus. Eihän arki toki mitään purppuranhohtoista maailmaasyleilevää ihanuutta ole, mutta lopulta kaikesta tästä hössötyksestä jää toivottavasti käteen paljon hyviä muistoja jaetuista hetkistä ja rakkaudesta.

Lapsen odottaminen on tuonut mukanaan tunteen sukupolvien vaihtumisesta ja elämän jatkumisesta. Ja siitä, että se myös loppuu joskus. Tieto raskaudesta tuntui vanhentavan isovanhempia silmissä. Yhtäkkiä tajusin, että he ovat eläneet hyvin pitkän ajan, vuosikausia, joista minä en tiedä mitään. Tai entäpä isoisoäitini? Hän on elänyt jo viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hänelle se on ollut elämää, ei historiaa. Ajatella, jos voisi kurkistaa toisen kokemuksiin ja nähdä tuon ajan sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Minua hieman harmittaa, että en pääse enää edes kysymään häneltä, mikä hänen mielestään on tärkeää elämässä.

Kirjastosta sentään löysin kirjan, jossa ihmiset kertovat omia elämäntarinoitaan, ei niinkään saavutuksia työelämässä, vaan vaikuttavimpia kokemuksiaan ja yleisiä käsityksiä maailman muuttumisesta. Kirjan nimi on "Elämänviisaus: kokemustietoa uusille sukupolville", toimittajana Hannele Koivunen ja kirjoittajina hyvin erilaiset vanhukset. Voin suositella muillekin. Yllättäen yksikään kirjoittaja ei harmittele "olisinpa viettänyt vielä enemmän aikaa työssä..." ;)

Eli silmät rohkeasti auki, mielikuvitus lentämään ja tekemään asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä.

klo: 20:38 | pysyvä osoite

Lähijunia, tulppaaneja ja kuntotestejä

Täällä sitä ollaan, pitkästä aikaa. Uusi vuosi on tuonut mukanaan monenmoisia pieniä juttuja, joista haluaisin kertoa teille ainakin lähijunista, tulppaaneista ja kuntotesteistä.

Lähijunat Tampereen ja Helsingin välillä peittoavat pikajunat, InterCityt ja Pendolinot mennen tullen. Aiemmin kuvittelin, että ne olisivat täynnä yrmeitä ihmisiä, pysähtyisivät jokaikisellä pikkuruisella asemalla ja itse matka kestäisi ikuisuuden. Kuinka väärässä olinkaan... Okei, ne pysähtyvät monelle asemalle, mutta itse asiassa matka tuntuu huomattavasti lyhyemmältä, kun tiirailee vanhoja asemarakennuksia, joita ei ole pikajunan ikkunasta edes huomannut. Toisekseen, lähijunassa pääset valloittamaan parin ihmisen istuttavan penkin helposti, ruuhkaa ei todellakaan ole, ja mikä parasta; vaunuissa on ihanan hiljaista. Lämmityskin pelaa. Ja vielä sokerikuorrutuksena kakun päällä: säästämilläsi parilla eurolla (verrattuna muiden lippujen hintoihin) voit hyvin ostaa annoksen ruokaa, jota mutustelet matkan ajan kuin bisnesluokassa konsanaan.

Tammikuun alussa bussipysäkeille levisi mainoksia, joissa lukee "Kevättä ilmassa" ja kuvassa näkyy kimppu tulppaaneja. Etteivät tulppaaninkasvattajat olisi ottaneet varaslähtöä tänä vuonna? Minä en ole huomannut vielä yhtään kevättä ilmassa, pikemminkin päinvastoin. Näin hienoja talvikelejä saa hakemalla hakea.

Bussipysäkkien mainokset ovat tulleet hyvin tutuiksi sen takia, että bussiin juokseminen pikkuisen myöhässä ei enää onnistu. On erittäin mukavaa nähdä parinkymmenen metrin päästä, että bussi on jo pysäkillä, kun itse pystyy vain laahustamaan mummovauhtia (tai pikemminkin raskaanaolevan naisen vauhtia) eteenpäin. Kieltämättä antaa uutta perspektiiviä elämään. Sitten vielä postiluukusta tippuu suoramainos, jossa kehotetaan tekemään kuntotesti: "Nouse 5 minuutin ajan ylös ja alas steppilaudalle tai portaalle, noin 30 nousua minuutissa nostaen polvia korkealle..." Sen jälkeen mitataan syke ja katsotaan tuloksista, oletko hyvässä vai huonossa kunnossa.

Ei tule enää mitään edes viiden minuutin jumpasta. Vatsa supistelee jo vähemmästäkin ja on vain pakko hellittää tahtia. Kaiken maailman 'upea pyykkilautavatsa: vain viisi minuuttia päivittäin' ja 'laihduta itsesi kesäkuntoon' -mainokset ärsyttävät jostain syystä suunnattomasti. Mitä vikaa mun masussa muka on? Sehän on tosi hieno. Enkä mä halua laihtua yhtään. Saisivat lopettaa ihmisten kiusaamisen tuollaisella propagandalla.

Mitä tästä kaikesta opimme? Varmaankin sen, että bussipysäkille kannattaa lähteä ajoissa ja suoramainokset on parasta heittää suoraa päätä roskikseen.

klo: 23:08 | pysyvä osoite

Vielä kun joululaulut lakkaisivat soimasta päässä...

Joulu meni jo, mutta Petteri Punakuono pysyttelee yhä sinnikkäästi pääni sisällä. Eivät auta svengaavat biisit, eivät mielentyhjennysharjoitukset, hetken päästä huomaan taas hyräileväni tuota luritusta. Noh, onhan tässä aikaa toipua joulusta, joka meni itseasiassa todella hyvin. Maha oli kirjaimellisesti lähes ratkeamispisteessä syömisistä, mukavia lahjojakin tuli pieni pino ja kerran onnistuin jopa olemaan häviämättä Carcassonne-nimisessä Pasin hankkimassa pelissä. Tosin en voittanutkaan tuolloin.

Joulun paras lahja oli kenties Pasilta saatu pieni musta vihkonen, johon hän oli kirjoittanut jokaiselle sivulle jonkin "hyvän teon", esimerkiksi Niskahierontaa tai Peli-ilta tai Kynttiläillallinen. Antamalla lappusen hänelle saa kyseisen hemmotteluhetken. Idea oli alunperin vain heitto, "ekologinen ja romanttinen lahja", jolle Pasi tuhahteli kovasti, mutta oli sitten kuitenkin täyttänyt toiveeni varsin ruhtinaallisesti (erilaisia lappusia on varmaan lähemmäs viisikymmentä). Herra itse ei tunnu pitävän lahjaansa mitenkään erikoisena, mutta näin naisena täytyy sanoa, että tuntuu hienolta pidellä kädessään lappusta, jossa sanotaan "Kuuntele kiltisti" tai "Jalkahierontaa". Onhan se totta, että edes lapulla et voi pakottaa toista tekemään jotain, mitä hän ei sillä hetkellä halua tehdä, mutta lappu on kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että toinen haluaa tehdä jotain hyväksesi ja sinä voit sitä pyytää. :)

Tänään sain vielä yhden myöhästyneen joululahjan, nimittäin pitkän mailin Chilen perheeltäni. En ollut kuullut heistä mitään pariin vuoteen ja nyt selvisi syykin, vaikka onneksi he kaikki olivat edelleen hyvässä kunnossa ja niin edelleen. Täytyy myöntää, että kivi tippui sydämeltä, olin jo ehtinyt kuvitella ties mitä kaikkea kauheaa. Heistä ehti kuitenkin tulla läheisiä tuon vuoden aikana, jonka siellä vietin, joten oli todella ikävää elää epätietoisuudessa. Pääsin myös vihdoin kertomaan heille, että minusta on tulossa äiti (ja heistä ikäänkuin isovanhempia, vaikkei tietenkään biologisia).

Joten joulu oli kaiken kaikkiaan upea tänä vuonna. :)

klo: 00:09 | pysyvä osoite

Mieli rohkaistuna

Pasikin päivitti blogiaan taas pitkästä aikaa, niin pitäähän minun heti perässä... Jeps, se astianpesukone tuli vihdoin hankittua, vaikka "narinaa siitä, että astiat pitäisi pestä" on ollut huomattavasti vähemmän kuin herra antaa ymmärtää. ;)

En ole oikeastaan halunnut kirjoitella viime aikoina, on taas ollut sellainen mietiskelyvaihe. Tosin parin ystäväni kanssa olemme käyneet erittäin hedelmällisiä keskusteluja, kiitos siitä heille. Hassua, miten juttu etenee opintotuen kehittämisehdotuksesta aasinsiltojen kautta syntymättömien vauvojen sielunasioihin ja elämän tarkoitukseen. Olen myös pohdiskellut ihmismielen kiemuroita (otsikko tulee muuten Jörg Zinkin samannimisestä kirjasta) ja tullut siihen tulokseen, että ihmisen mieli on suorastaan käsittämätön. Vaikka tämän nyt varmaan tietää meistä jokainen.

Tulevina viikkoina ei kannattane odottaa kovin montaa juttua, sillä joulu on perinteisesti ollut hiljentymisen, syömisen ja löhöilyn aikaa. Todennäköisesti olemme sitä paitsi mökillä verkkoyhteyden ulottumattomissa (montakohan päivää Pasi kestää?) Ja sitä ennen on tuo ah-niin-ihana tenttiviikko. Eli taidan varmuuden vuoksi toivotella joulut jo nyt:
Hyvää joulua ja uutta vuotta teille kaikille lukijoille!

klo: 00:00 | pysyvä osoite

SM-yhteiskivaa

Jo pari kuukautta sitten heitetty idea Studia Median (TTY:n verkkolehti) yhteisbileistä toteutui viime perjantaina SM-pikkujouluissa. Paikalle saapui yllättävän paljon ihmisiä, olisiko meitä ollut noin 25-30 kaiken kaikkiaan. En tiedä, millaisia ennakko-odotuksia muilla oli, mutta itse lähdin mukaan "kiva päästä juttelemaan toisten kanssa"-meiningillä ja illasta tuli oikein miellyttävä. :)

Yllätyksenä tuli, että miespuoliset järjestäjät olivat nähneet todella vaivaa ja kehittäneet yhteistä ohjelmaa, jonka he vetivät tummat puvut päällä, kosketinsoiton säestyksellä. Oli "Kuukautisvuotoa" ajankohtaisista uutisista (eräs ryhmämme miesjäsenistä tunnusti nolona muistavansa Tanja Karpelan haastattelun lähes sanasta sanaan), fyysisiä koitoksia ryhmien kesken ja tietenkin performansseja Idols-tyyliin. "Te ootte kyllä surkeita laulajia, parempi vaan suorittaa ne yliopisto-opinnot loppuun..." ;)

Ohjelman loputtua yleinen hälinä nousi uusille desibelitasoille ja juttukaverille sai lähes huutaa kuin baarissa konsanaan. Liekö monikaan ehti tehdä tuttavuutta toisiin SM-vuosikursseihin, mutta ehkä sen ei ollut niin väliä. Puhuttavaa kun tuntui kaikilla riittävän omien toimittajakollegoidenkin kesken. Ilta hurahti ohi uskomattoman nopeasti ja suorastaan hämmästyin, kun porukka alkoi tehdä lähtöä jatkoille (tällaista se elämä on ilman rannekelloa).

Illan viimeiseksi biisiksi saimme vielä kuulla Finlandia-hymnin. Eivät siis olleet ihan tavalliset pikkujoulut ja toivon mukaan eivät jää ainoiksi yhteisiksi SM-bileiksi. Legendaarinen aloitus perinteelle!

klo: 18:15 | pysyvä osoite

Opiskelijat vain laiskottelevat...

Taas jäi kurssi kesken. "Latinalaisen Amerikan Kulttuuri", espanjankielen jatkokurssi kaksi opintoviikkoa laajuudeltaan.

Ensimmäinen varoitus olisi pitänyt tajuta jo heti kurssin alussa: "Ettekö tosiaan tiedä, kuka on Enrique Navegante (=Henrik Purjehtija)? Tämähän nyt kuuluu jo yleissivistykseen." Vihjeitä tippui myös pitkin lukukautta: "Harjoitustyöhön ei riitä, että lukee pari nettisivua ja kirjaa, teidän pitäisi lukea 30 kirjaa espanjaksi ja vertailla niitä ja kirjoittaa omat johtopäätöksenne sen perusteella. Muutenhan kyseessä on vain kopiointi!" (kyseessä oli noin 2-4 tunnin harjoitustyö, joita olisi pitänyt tehdä kurssin aikana neljä kappaletta).

Tässä vaiheessa alkoivat jo muutkin opiskelijat ynähdellä, eipähän noita espanjankielisiä kirjoja tuhansittain kirjastoista löydy ja kenenkään aika ei riittänyt tuollaiseen työmäärään. Tunnitkin kuluivat lähinnä parempien vaihtoehtojen miettimiseen. Lopulta päädyttiin siihen, että opiskelijat voivat tehdä joko harjoitustyön tai lukea espanjankielisiä artikkeleita tai kirjan (kultturellin!), joista tulisi sitten kysymyksiä kokeeseen.

Itse valitsin Pablo Nerudan runokokoelman, joka osoittautui lopulta sen verran vaikeaksi, että muiden tärkeämpien kurssien painaessa päälle en saanut sitä luetuksi loppuun. Tosin aloin jo olla kohtuullisen varma, ettei kurssista kuitenkaan tulisi mitään, vaikka toivoinkin jonkinlaista ihmettä. Eihän "luentoja Latinalaisen Amerikan kulttuurista, historiasta, taiteista ja yhteiskunnasta; elokuvat, asiaohjelmat, musiikki ja muut av-aineistot muodostavat tärkeän osan kurssista" voi tarkoittaa, että kuuntelemme yksityiskohtaista selostusta historian henkilöistä, laivoista ja vuosiluvuista, höystettynä parilla nopeasti vilautetulla kalvolla?

Ikävä kyllä voi. Viimeinen niitti oli tämänpäiväinen puolivälin tentti. Ensimmäinen kysymys oli: "Kuka perusti Satresin koulun ja missä se sijaitsee?" En ollut ainoa, joka ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, joku jo takarivistä kommentoi, että ei ole kuullutkaan koko koulusta. Näitä kysymyksiä oli noin 20 ja sen lisäksi yhden sivun essee. Tenttiin ilmaantui ehkä alle puolet kurssin aloittaneista. Ja opettaja pudisteli päätään, hänhän oli tehnyt aivan liian helpon kokeen, kyllähän näihin nyt jokainen osaisi vastata!

Noppia (opintoviikkoja) ei siis tällä kertaa tullut, mutta puolen vuoden opiskelu ei toki mennyt hukkaan, sillä halusin vain parantaa espanjankielen taitojani. Ja nopeatempoisen historioinnin kuunteleminen espanjaksi oli toki varsin hyvää harjoitusta. ;)

klo: 16:11 | pysyvä osoite